Dulledoffin matkustelu juttuja... Terkkuja Pariisista!

... tai ainakin lentokentältä :) Eiffel torneja bongattu vähintään miljoona kaupoissa, mutta sitä alkuperäistä ei pääse tämä tyttö nyt katselemaan. Mä törötän täällä kentällä ja postaan jos lentokentän 15 min/matkustaja-netti on yhteistyökykyinen.

Blogissa on ollut hiljaista viimeiset pari viikkoa. Olen ollut kovasti menossa koko ajan, matkustanut sinne ja tänne, istunut hirveitä  tuntimääriä kentillä, lentokoneissa ja junissa.  Nettiin pääseminen on ollut aika arpapeliä ja olen aika pihalla maailman menosta. Mikä tuntuu itseasiassa ihan kivalle, yllättävän kivalle. Olen ollut  muutenkin vähän pimennossa: unohdin puhelimen laturin kotiin! Joten olen sitä sitten ladannut aina kun mahdollista. Akku on ärsyttävän huono ja se on ollut nyt kiinni varmaan jo kaksi päivää.  Vanhassa nokialaisessa sentään vielä virta pihisee, et olen voinut kommunikoida välillä edes jotain tärkeille ihmisille Suomi liittymällä. Kuvat ovat siis nyt tältä reissulta hyvinkin vähissä, koska en jaksanut ottaa järkkäriä kannettavakseni. Nyt harmittaa.

Tämän päivän matkustus sessio kestää yhteensä hurjat 22h.... Sessio onneksi yli puolen välin ja tässä kohtaa riittää, että vai olen täällä. Kolmen päivän päästä pitäisikin sitten lähteä jo New Yorkiin.  Luulisi, että näillä tuntimäärillä olisin menossa jonnekin kauemmaksikin. Ja miksi näin hurjia matkustusaikoja, kun suora lento kestää sen viisi tuntia? Niin, no suoria lentoja ei tähän aikaan vuodesta on aika kehnosti Malagaan niin, että ne passais myös nuoren tutkijan alun kukkarolle, kun reissuun lähtö tuleekin suht yllättäen. Joten, sit sitä palloillaan välillä millon missäki. Tällä hetkellä istun siis Pariisissa matkalla kotiin Espanjaan. Mulla on kahdeksan tunnin odotus täällä!!! Melkein sellainen aika, että voisi lähteä käymään jossain, mutta näin univelkaisena ja reissussa rähjääntyneenä tuntuu, et ei vaan kykene.  Laskin sen varaan, että pääsen loungeen lepäämään, syömään ja netin ääreen tekemään töitä, mutta juuri tässä kyseisessä terminaalissa ei olekaan Diners Clubin loungea. Joten, mä istun nyt täällä käytävällä ja syön ehkä reissun kymmenennettä täytettyä patonkia ja alkaa väsymyksestä olla jopa hieman humalainen olo. Väsymys on aika kauheaa, mut toisaalta alkaa olla melkein sellanen kikattelu olo. Onneksi on kuitenkin ruokaa, olen lähellä oikeaa porttia, mulla on läppärillä musiikkia, leffoja, sarjoja, kirja ja villasukat :) nou hätä! Täällä on tosi ihania kauppoja ja ihan super ihanan näköisiä ylellisyys herkkuja (näyttäisin teille, jos olisi se kamera...)

Mulle iskee tällaisissa tilanteissa yleensä aina aivoporvarikohtaus. Reissu lopuillaan, on väsynyt ja tappaa aikaa kiertelemällä kaupoissa ja sit osteleekin kaikenlaista. Onneksi ainakin toistaiseksi ostokset ovat olleet vielä ihan suht järkeviä ;) Mut nyt tällä kertaa oon ehkä asteen verran liian väsy, kun jotenkin ajatus näiden tavaroiden kantelusta tässä matkustamisen kahdennentoista tunnin kohdalla ei houkuttele. Joten rahat ovat turvassa tällä kertaa, vaikka vaihtoaika onkin aikamoinen mahdollisuus shoppailuun. Jotain aika mainiota siis myös väsymyksessä ja painavassa kassissa!

Matkustan nykyään tosi paljon yksin. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tällä hetkellä se säästää mun rahoja, koska ei ole kaveria vartioimaan mun tavaroita... :D mutta, kun on tosi väsynyt ja kaikki kikatuttaa, olisi kiva kikattaa jonkun kanssa tai kun haluaisi vaan jo kotiin, niin voisin antaa mitä vain, et saisin esimerkiksi nyt oman kullan tuohon viereen. Voisi hetkeksi rauhassa nukahtaa kentälläkin toisen syliin tai kainaloon...  oih, kuulostaa melkein liian hyvälle ollakseen totta. Toisaalta, voi olla että tulisi maristua ja valitettua väsymystään ja tylsyyttä toiselle. Ehkä kiukuteltua. Kun ei ole kenelle kiukutella, sitä tyytyy kohtaloonsa ja koettaa vain pysyä järissään väsymyksestä huolimatta ja saada ajan kulumaan uppoutumalla kirjoihin ja leffoihin (sitä aina vaan jossain vaiheessa sitten havahtuu, että "ai niin olen julkisella paikalla ja et täällä on muitakin" kun huomaamattasi pieraiset tai itket herkkää kohtaa). Joskus tulee kyllä myös juteltua kivoille ihmisille ja huomaakin saavansa matkaseuraa ihmisistä, joihin ei olisi ehkä muuten tutustunutkaan :) ne on aina kivoja hetkiä.

Aika hauska muuten miten me ihmiset ollaan niin laumaeläimiä ja perusvaistot vie meitä. Kun nukuin jokin aika sitten yön Madridin lentokentällä, menin jotenkin vaistomaisesti nukkumaan penkille, jonka lähellä oli toinenkin tyttö. Kun heräsin jossain vaiheessa yötä, meitä oli siinä samassa "penkkiryhmässä" varmaan kuusi tyttöä ja kaikki muut lähistöllä olevat penkkiryhmät olivat ihan tyhjiä. En muistaakseni puhunut kenellekään heistä. Muutaman kanssa aamulla vaihdettiin nyökkäys ja hymy tyyliin "kiitos uniseurasta ja turvallisuuden tunteesta".  Hauska kokemus.

Yksin matkustaessa on kiva katsella ihmisiä. Oletteko huomanneet, että ihmisiä on jotenkin sellaisia "alatyyppejä" ihonväristä ja rodusta riippumatta? Jotenkin voi nähdä, et tietyt ihmiset on niinku saman tyylisiä tai jotain samaa tyyppiä. Ne muistuttaa jollain tapaa jotain ihmistä, jonka ehkä jo tunnet vaikka ulkonäkö on ihan toisenlainen. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta itse en ole tullut jotenkin niin ajatelleeksi ennen tätä runsaampaa matkustelua, että kuinka samanlaisia ihan oikeasti ihmiset onkaan ja kuinka niitä samoja "alatyyppejä" vaan on kielestä ja kotimaasta riippumatta. Jännää. Mutta mihin "alatyyppiin" kuulun itse? Siihen en osaa vastata. Ylipäätään on ihan hirmuisen vaikea miettiä, että miten muut ihmiset näkee itsen, vaikka muista pystyt luomaan välittömästi mielikuvan.

Tässä paljon reissatessa tullut pohdittua, että miksi matkustaminen oikein väsyttää niin paljon. Lentokoneet ja junathan sen työn tekee.. Ennen ehkä matkustamisessa väsytti eniten se, että sitä jännitti ja pakkaaminen oli aina vähän säätämistä. Nyt niihin on tullut rutiinia ja kun tietää mitä kentällä tapahtuu ja mitä pitää tehdä ym. niin niitä ei enää jännitä. Edellisenä yönä saa hyvin nukuttua eikä stressaa jotenkin ylimääräistä. No, katsotaan kun lähden tiistaina sinne New Yorkiin. Voi olla et syön nämä sanani omasta rentoudestani nukkua edellinen yö rauhassa (se suullinen esitys jännittää ihan hirmuisesti nimittäin...). Riippuu varmasti ihmistyypistä, että kuinka väsyttävää matkustaminen on. Kuinka helposti stressaa asioista, kuinka hyvin on varustautunut ja kuinka hyvin pystyy rentoutumaan matkustaessa. Jos on jotenkin vähän jännityneenä ja valmiustilassa koko ajan, niin väsyy väkisinkin enemmän kuin ihminen, joka esimerkiksi nukkuu koneessa tai junassa huoletta. Lisäksi aistiärsykkeiden runsaus väsyttää. Ainakin mua. Tässäkin istuessa ja kirjoittaessa mun ohi kävelee minuutissa lukuisia kymmeniä ihmisiä. Niin vaikka olisin kuinka ajatuksissani, kuuntelen musiikkia ja keskityn kirjoittamiseen, niin aivoni rekisteröivät ympäristön ärsykkeitä koko ajan. Jos olisin kotona, samassa asennossa, tekemässä samaa ja yhtä vähällä unella, olisi lopputulos se, etten olisi päivän päätteeksi niin väsynyt. Ja on hurjaa huomata kuinka rentouttavalta tuntuu sulkea silmät edes viideksi minuutiksi!

Onko matkustamisessa edelleen glomouria? Minulle ainakin kyllä ja ei. Minusta matkustaminen on ihanaa! Haluan matkustaa, nähdä ja kokea paljon. Mutta näinä hetkinä, kun lennon lähtöön on aikaa vielä kuusi tuntia, on vasta iltapäivä ja itsellä on sellainen olo, kuin olisit tulossa aamuyöllä baarista kotiin juhlittuasi ja tanssittuasi pöydillä  koko illan,  glamourin tuntua ei meinaa löytää. Mutta onneksi tästäkin voi yrittää tehdä hauskaa ja koettaa nauttia fiiliksistä. Asenne on kuitenkin se joka tässäkin ratkaisee. Mut sitä  mä en ymmärrä, et miten noi naiset, jotka matkustaa korkkareissa oikein jaksaa ja kykenee siihen?

Illaksi kotiin ja omaan sänkyyn! Sillä ajatuksella kyllä jaksaa täällä vähän sekopäisenä pyöriäkin ;)

Kivaa viikonloppua kaikille reissaajille ja niille onnellisille, jotka ei näytä iltapäivällä humalaiselle ihan vain väsymyksen vuoksi!