Hutkii

Haba! ööö, niin mikä?!

Mulla on meneillään projekti nimeltään Haba! Haluan jakaa tämän projektin teille, koska itselleni se on ensisijaisesti hauska. Olen aika projektihenkinen ihminen, mutta liikunnan suhteen en mielelläni aseta itselleni varsinaisesti tavoitteita tai "projekteja", koska liikunnan kuuluu mielestäni olla kivaa ja hauskaa, ennen kaikkea tuntua hyvälle. Toisille tavoitteet ja "projektit" on hyvä asia ja ne saa motivoitumaan säännölliseen liikuntaan. Omalla luonteenlaadullani liikunnasta häviää silloin helposti ilo ja siitä tulee suorittamista, joten projektit ja tavoitteet olen päättänyt jättää niille, joilla ne oikeasti toimii. No, mutta nyt on kuitenkin aika tehdä poikkeus omaan sääntöön ja saattaa "projekti"  Haba! päätökseen.

Taustaa: Olen liikkunut ikäni, mutta liikunta on ollut aina aika aerobista ja jalkapainotteista (ringetteä, jumppia, lenkkeilyä ja muodostelmaluistelua). Kävin viime talvena Suomalaisella urheiluhierojakoululla säännöllisesti hieronnassa ja yksi opiskelijoista pyysi minut projektityypikseen. Hommaan kuului toki kuntotestit ja niiden pohjalta tavoitteiden asettaminen. Jalkojen tilanne oli hyvä, samoin vatsat, tasapaino, liikkuvuus ym. Mutta kun tuli punnerruksien vuoro, niin voi elämä!!!  Ne oli sellaisia kapeita punnerruksia. Siinä minä olin matolla ja aloin punnertaa. Sekuntikello alkoi raksuttaa ja opiskelija sanoi hep! Mutta, mitä tapahtuikaan? Ei niin yhtään mitään! minä en saanut itseäni siitä ylös! Tulos: 0 punnerrusta. Pihisin ja ähisin siinä hetken, kunnes kierähdin maton viereen räkkättämään niin, että meinasi tulla pissit housuun. Rauhoituttuani tuumasin opiskelijalle, että "kokeilen uudestaan, ei ole mahdollista, etten saa muka yhtään!". Uusi yritys. Tulos: 0 punnerrusta, kera räkätyskohtauksen.

Iloista tässä oli toki itse räkätyskohtaus sekä se, että joitain vuosia sitten reaktioni olisi ollut itku, huonommuudentunne eikä tuplanauru itselleni ja kehnoille käsilihaksilleni! Illalla kerroin tapahtuneesta avomiehelleni Akille, kera naurun. Hän ei meinannut millään uskoa asiaa (luulee seurustelevansa suht sporttisen mimmin kanssa), joten näytin. Taas räkätyskohtaus, yhdessä!  Paljon naurua  0:sta punnerruksesta!! :D Sain kannustavan kommentin Akilta:  "Kun saat yhdenkin kerran itsesi ylös, olet jo lisännyt tulostasi 100%" Se on ihan totta ja mahtavaa!

Opiskelija ystävällisesti teki minulle projektin ajaksi kuntosuunnitelman, jossa oli paljon paljon paljon käsipainoilla tehtäviä harjoitteita sekä erilaisia punnerruksia.  Niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin, haluan liikunnan olevan mukavaa ja kivaa. Niin tunnollinen ja kunnollinen kuin olenkin, jäi harjoitteet muutaman kerran jälkeen tekemättä ja käsilihakset aivan yhtä löllöiksi kuin aina ennenkin. Onko joku muka joskus väittänyt, että epämukaviin muutoksiin olisi helppo sitoutua? onneksi ei ehkä kukaan, enkä väitä minäkään.

Tässä ne käsipainot, joilla projekti Haba! piti tehdä silloin aikaa sitten. Kuten käsipainojen pölyn määrästä näkyy, näiden tehtävä on ollut jo jonkin aikaa ovistopparin virka. Ja hyvin ovat kyllä sen hoitaneetkin! ei valittamista.

No, nyt sitten tein uudenvuoden päätöksen alkaa käymään pitkästä aikaa salilla. Muutettuamme tänne ja lopetettuani maailman ihanimman harrastuksen, muodostelmaluistelun, olen kiukutellut itseni ja liikunnan kanssa kuin uhmaikäinen pikkulapsi tyylin: "mikään muu ei ole yhtä kivaa kuin luistelu, niin en sitten tee oikein mitään". Eikä viikoittaiset unet luistelusta ole tehnyt asiaa yhtään helpommaksi... Täällä ollessa olen lenkillä käynyt ja välillä joogannut, mutta istumatyöläiselle se ei oikein tunnu olevan riittävästi pitämään niska-hartiaseutua kunnossa.  No, nyt minä sitten olen käynyt siellä salilla jo kuukauden ja päättänyt lopettaa mokoman kiukuttelun ja oikeasti saattaa projektin Haba! kunnialla loppuun.

Tilanne tammikuun lopussa: käsilihakset ovat alkaneet heräilemään, ne tuntuu erilaiselle. Ja eikun punnertamaan: tulos parantunut 300%. Juuri äsken kokeilin! Kyllä, kolme puhdasta punnerrusta siitä tympeästä asennosta kuukauden säännöllisen salilla käymisen jälkeen! Haba on löytynyt! Hyvin pienillä painoilla olen lihaksiani herätellyt ja naureskellut isojen äijien rinnalla itselleni peilin edessä, kun etsin aina ne pienet painot ja äijät vetää vieressä "vähän" isommilla käsipainoilla. Mutta hei, ne alkaa heräilemään! ja miettikää mikä kehitys!! 300% !!! :D

Liikunta on ihan mahtavaa ja ihanaa, kun siihen osaa suhtautua oikein, sopivan rennosti  ja nauttien. Onko sinulla jotain liikuntaan liittyvää mikä kaipaa projektia ja jolle voit aidosti nauraa? Tämä projekti on ensimmäinen oikeasti ja aidosti hauska liikuntaan, lihaksiin ja omaan kehoon kohdistuva projekti, joka minulla on elämässäni ollut. Se on jo kerran jäänyt kesken, mennys ns. "mönkään" ja nyt herätelty uudestaan henkiin. Eikä voi sanoa muuta, kuin että itselleen nauraminen on ihan huippua, kun sen on oppinut. Osaatko sinä nauraa oikeasti ja aidosti itsellesi silloin, kun on jossain ihan *piiip*? Minä näköjään jo osaa ja olen ihan hirmuisen iloinen siitä! :D

____________________________

"Tämä ei ole strategiapeli, tämä on räiskimispeli!"

Melkein pari viikkoa blogia pitäneenä täytyy sanoa, että tämä on ollut ihan tosi kivaa :D Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille! On ollut ilo seurata, että jotkut minun juttuja lukevatkin. Tässä tullut mietittyä juurikin, että mihin suuntaan haluan blogiani rakentaa ja millaisiin juttuihin keskittyä. Koska kaipaan vapaampaa kirjoittamista ravitsemukseen, syömiseen, laihduttamiseen, painonhallintaan ja syömisongelma-asioihin, tulen kirjoittamaan niistä ja niihin vaikuttavista asioista. Ja niihinhän vaikuttaa vaikka kuinka monet asiat! Huomaankin, että ideoita vaan pukkaa ja lista aiheista vaan pitenee! Niistä on sitten hyvä aina ottaa sillä hetkellä puhutteleva aihe ja alkaa naputtaa. Nyt olen kirjoittanut aika vapaamuotoisesti, mutta aikeenani on kirjoittaa myös mielenkiintoisista tutkimuksista ja pohtia niitä sekä käydä teidän kanssa (toivon, että osallistutte :) ) keskustelua niistä aiheista. Otan mielelläni myös aihe- tai juttuehdotuksia vastaan! 

Muutaman vieraskynän olen jo saanut houkuteltua kirjoittamaan ja yhden jo julkaissutkin. Kiitos vielä Jani! Kun kanssaihmisillä on asiantuntijuutta ja intohimoa omaan tekemiseen, on sitä ilo seurata ja jakaa sitä fiilistä, tietoa ja taitoa eteenpäin.

Kun pohdiskelin tätä blogini suuntaa ja meininkiä ystäväni kanssa, niin hän sanoi minulle tosi ihanasti, että "Ulla, tämä ei ole strategiapeli, tämä on räiskimispeli!". Ja tällä periaatteella taidan tätä "peliä" pelatakin, vaikkakin ilman kovia panoksia ja kuolonuhreja, toivottavasti! :D  Eli aion kirjoittaa asioista, joista inspiroidun ja haluan kirjoittaa sekä niistä asioista, mistä haluan muistoja talteen tältä ajalta elämästä. Eli kaikenlaista maan ja taivaan väliltä on luvassa, kuten elämässäkin.

Elelen jänniä aikoja ja kevään aikana tiedossa on muutto ihanaan uuteen kotiin ja mulla on tiedossa muutama reissu, joista olen ajatellut tänne kirjoittaa. Menen nyt helmikuun lopussa käymään jo kolmannen kerran vuoden sisällä Roomaan työmatkalle. Jospa tällä kertaa ennättäisin näkemään jotain muutakin kuin taksin ikkunasta vilisevät  maisemat. Jos en, niin voin kirjoittaa miltä tuntuu tehdä monta päivää erittäin intensiivisesti analyysejä ja kirjoittaa... se ei ehkä ole niin mielenkiintoista luettavaa teille kuin mitä ehkä itse Roomalla voi olla tarjottavanaan jutun aiheeksi ;) Maaliskuussa pääsen reissaamaan Atlantin tuolle puolen, kun New Yorkissa on kansainvälinen syömishäiriökonferenssi, jossa minullakin on suullinen esitys. Ensimmäinen englanninkielinen suullinen esitys tutkijanurallani. Jännää!  Lisäksi aikomus on tehdä vähän sisämaanmatkailua täällä Espanjassa viinitilalle ja muuallekin, joten niistäkin olen ajatellut jotain tänne kirjoittaa.

Uuden kotimme asuinaluetta.

Minä olen päättänyt räiskiä, joten räiskikää tekin! Heitelkää juttuehdotuksia ja kommentteja!

Aurinkoista ja iloista kevään odotusta! :D

Dulledoff

_____________________________

Aivomyrsky tyhjyydestä! 

Luin tänään Hesarissa julkaistun Jani Kaaron kolumnin "Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle". Artikkeli löytyy täältä. 

Artikkelissa käsiteltiin näkökulmaa, jossa ihmiset ja eläimet eivät saa addiktiota tuottavista aineista ns. kiksejä, jos heillä ei ole kiputiloja. Fyysisiä tai myöskään psyykkisiä. Artikkelissa olleiden tutkimuksien mukaan eläimet, joilla on hyvä sosiaalinen verkosto, eivät ole kiinnostuneita päihteistä eivätkä addiktoidu niihin odotetulla tavalla.

"Tutkijat päättelivät, että jos rotat saavat elää luontaista ja lajityypillistä elämää omassa sosiaalisessa yhteisössään ne eivät a) osoita kiinnostusta päihteisiin ja b) eivät addiktoidu odotetulla tavalla huumeisiin, jotka toisessa kontekstissa olisivat niille erittäin addiktoivia.

Päteekö tämä myös ihmisiin? Selittääkö sosiaalinen ympäristö, miksi jotkut addiktoituvat ja toiset eivät? Jos näin on, meidän pitäisi löytää siitä kahdenlaisia todisteita. Ensinnäkin eheiden sosiaalisten yhteisöjen pitäisi suojata ihmisiä addiktioilta. Toiseksi, kun sosiaaliset yhteisöt hajotetaan tai ihmiset revitään niistä juuriltaan, addiktioiden pitäisi lisääntyä."

Artikkeli sai pohtimaan ja miettimään meitä ihmisiä ja sitä, että miten meillä onkin niin paljon tyhjyyttä "yltäkylläisessä" maailmassa. Miksi niin moni tarvitsee ja kaipaa täytettä "jollekin". Harva tunnistaa mille eikä välttämättä tunnista sitäkään kuinka omaa tyhjyyttään täyttää tai käsittelee. Joku tissuttelee, toinen liikkuu liikaa, toinen syöpöttelee, toinen laskee kaloreita ja pyrkii pitämään elämän hallinnassa (siinä toki on jo kyse paljon muustakin kuin tyhjyyden täyttämisestä, vaikka jossain kohtaa se täyttää kaiken ja siitä luopuminen onkin pelottavaa, koska siitä seuraa "tyhjyys". Tämä artikkeli käsitteli lähinnä huumeita ja päihteitä, mutta vastaavat lainalaisuudet pätee myös syömiseen ja mielenterveyteen, joka jossain mittakaavassa on toki huomattavasti miedompi käyttäytymismalli, mutta jos asiaa tarkastellaan maailmanlaajuisesti, niin ongelma alkaa olla jo aika mittava. Uskaltaisin väittää, että tunnesyömisellä on todella iso merkitys aikamme lihavuuden yleisyyteen sekä häiriintyneeseen syömiseen, liialliseen liikuntaan... listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.  

Kukapa ei olisi tylsyyden tai yksinäisyyden iskiessä käynyt useammankin kerran jääkaapilla toteamassa, että  "juu, edelleenkään siellä ei ole mitään" tai että "teenpäs vielä yhden voileivän". Tai kuinka moni turruttaa tyhjyyttään erilaisiin dietteihin tai liikuntavillityksiin. Niistä saa elämään sisältöä. Jonkun jutun mitä tehdä, vaikkei tietäisi oikein mitä tekee ja miksi. Kaveritkin tekee näin, niin miksen minäkin? Kaikki laihduttaa, niin kai minäkin. Kai kaikkien kuuluu laihduttaa, kun kerran ihmiset on niin ylipainoisia? tai ainakin pitää pitää huoli linjoistaan. Varmuuden vuoksi. Ilmiö on vähän niinkuin tän ajatusvimman herätellyssä artikkelissa tuumattiin: 

"Alexanderin teorian mukaan addiktiot – mitkä tahansa addiktiot – ovat nimenomaisesti ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmä lohtua. Addiktiot eivät siis ole pelkästään mielihyvää tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka heiltä otettiin pois tai jota he eivät koskaan saaneet.

Teorian valossa onkin huomionarvoista, miten tärkeää addikteille on kontakti toisiin addikteihin. Heroinistit liikkuvat omissa porukoissaan, jotka jakavat aineen ja pitävät huolta toisistaan."

Entä jos suurelle osalle laihdutukuurien, erilaisten dieettien, mitä kummallisimpien kehon rääkkäys villitysten taustalla onkin oikeasti tyhjyys ja tarve kuulua porukkaan? Ymmärrän, että varmasti osalle näin onkin, mutta nyt jäin pohtimaan asiaa oikeasti vähän isommassa mittakaavassa.  "Itsestä huolehtiminen" ja "terveys" on ainakin väestötutkimusten mukaan yksi heikoimmista syistä, jonka vuoksi ihmiset muuttavat elintapojaan. Ulkoiset tekijät ajavat ohi. Vallitsevat kauneusihanteet etupäässä. Mutta niin, entä jos yksi iso tekijä sille miksi ihmiset ovat alkujaankaan alkaneet "laihduttelemaan" onkin tarve kuulua porukkaan ja täyttää tyhjyyttä? Ja koska laihduttaminen lihottaa (kirjoitan tästä myöhemmin tarkemmin), altistaa syömisongelmille ja syömishäiriöille, on "tyhjyyden täyttämisen" seuraukset aikamoiset väestötasolla. Tämä on nyt vain tällaista ajatusvirtaa, mutta entä jos perimmäinen syy tähän laihduttamis-lihavuus "vyyhtiin" onkin puhtaasti ihmisten tyhjyyden tunne?

Mutta mistä se tyhjyys oikein tulee? Millaista se on kenelläkin? Kuinka kukakin siihen reagoi tai mitä tekee asialle? Luonnollistahan on, että jokainen sille jotain tekee. Joku valitsee huumeet, toinen salaa syömisen, mutta perusongelma on sama. Paha olo, johtuen jostain. Tai monimutkaisessa maailmassa yleensä monistakin asioista. Monimutkaista ja hankalaa.

Ehkä ihmisten pitäisi kertoa toisilleen enemmän kauniita asioita, antaa positiivista palautetta, tsempata, olla läsnä, olla tukena, viettää aikaa, uskaltaa kokeilla, uskaltaa kertoa miltä tuntuu, uskaltaa unelmoida ja haaveilla, uskaltaa olla se kuka on.

Maailma osaa olla tosi julma eikä yllä luottelemani asiat ole helppoja tuosta noin vain. Vai entä jos ne oliskin? Entä jos kaikki ihmiset kokisivatkin olevansa hyviä jossain, uskaltaisivat haaveilla ja yrittää. Varmasti aina joku epäonnistuu, mutta entä sitten, jos muut on tukena ja tsemppaa. Mitä se haittaa? Sitten voi kokeilla jotain muuta. Entä jos kaikki pystyisivät ja uskaltaisivat olla juuri niin hienoja ja mahtavia, mitä voisivat olla? Olisi varmasti aika erilainen ja mahtava tämä meidän maailmamme!

Artikkeli sai pohtimaan ja miettimään meitä ihmisiä ja sitä, että miten meillä onkin niin paljon tyhjyyttä "yltäkylläisessä" maailmassa. Luulemme, että meillä on kaikkea, mutta ei meillä oikein taida olla, koska niin suuri osa kaipaa jotain täytettä jollekin. Me ihmiset olemme samaan aikaan tosi monimutkaisia ja simppeleitä olentoja. Kun saamme riittävästi, turvaa, läheisyyttä, vuorovaikutusta, ravintoa, liikuntaa, lepoa ja virikkeitä (onko vielä muita perustarpeita?), olemme aika onnellisia varallisuudesta tai mantereesta riippumatta. Noin niinkuin periaatteessa. Vai olemmeko? Vai eikö nämä niin helposti täytykään?

Tämä artikkeli sai aikaan aivomyrskyn ja pohdintavimman. Tässä palanen teille. Tuntuu isolle mysteerille, johon on varmasti yhtä monta vastausta ja näkökulmaa, kun on kokijaa ja keskutelijaakin. Avainsana taitaa olla yhteisö ja vuorovaikutus. Meidän ihmisten kohdalla suunta voi tosin olla vain moninainen. Se joko suojelee tai vahingoittaa, tai sekä että. Riippuen aina yksilöstä. Olisipa hienoa ymmärtää tätä maailmaa paremmin.

Onko sinulla jokin tyhjiö, jota täytät jollain? Mieti, että rntä jos sun ei tartteiskaan? Eikö olisi aika ihanaa! Ehkä kaikessa onkin kyse uskaltamisesta? Siitä, että uskaltaa elää itsensä näköistä elämää? Mutta mistä voi tietää millainen on itsensä näköistä elämää, jos ei uskalla kokeilla? Tai jos ei ole ikinä edes uskaltanut kuunnella itseään, että mitä oikeasti haluaisi elämällään tehdä? Luulen, että surullisen moni ei uskalla. Mutta entä jos kokeilisit? Entä jos sittenkin kokeilisit, vaikka pelkäätkin epäonnistuvasi! Tai että muut nauravat sinulle tai että se onnistuukin? Moni pelkää sitäkin, että onnistuu. Entä jos siltikin uskaltaisit elää ja olla se kuka sinä olet? Olet sen uskaltamisen arvoinen! Elämä tykkää, kun sitä eletään. Se on elämän tehtävä!